Isojen kissojen pöydässä

Ajattelin nyt kirjoittaa aiheesta mikä on pyörinyt mielessä jo jonkin aikaa. Jos sitä nyt saisi järkeväksi tekstiksi asettumaan.
Mitä sitä muuta ihminen miettisi kuin parisuhdetta, kun toinen on tuolla muutaman tuhannen kilometrin päässä. Tällä kertaa en kuitenkaan vain omaa suhdetta vaan kenen tahansa. Ja sitten vielä tiettyä tilannetta, miltä ei varmasti kukaan ole välttynyt.
Kaikki varmaan tietää sen hetken, kun ollaan kaveripariskuntien kanssa viettämässä iltaa ja siinä jossain kohdassa joku heittää omalle puoliskolleen pienen piikin. Tai sitten ison. Kaikki ovat varmasti olleet siinä piikin heittäjän paikalla. Niissä tilanteessa käy monesti ilmi sekin, että tuosta piikittelyn aiheesta ei ole hirveästi keskusteltu kotona. Kohta siinä rupeaa toisenkin pariskunnan puolisko heittämään piikkiä omalle puoliskolleen. Niin sanotusti ruvetaan nostamaan kissoja pöydälle. Välillä tuntuu, että leppoinen kahvipöytä muuttuu oikeaksi isojen kissojen pöydäksi. Kilvan kaivetaan kissoja esille. Ja ne katseet pariskuntien välillä, kun toinen tajuaa, että oikeasti tuo minun puolisko on miettinyt tällasta ja kehtaa tässä pöydässä ottaa asian esille.
Niin. Miksi sitä ei uskalla ottaa joitain asioita puheeksi sen oman puoliskon kanssa kahden kesken? Pelkääkö siinä toisen reaktiota? Pelkääkö sitä mitä siitä keskustelusta seuraisi? Pelkääkö riidellä? Pelkääkö olla heikko toisen edessä? Pelkääkö että toinen ei ota omaa kissaa tosissaan? Pelkääkö sitä, että ei olekaan itse ihan täysin oikeassa, vaan tälläkin asialla on puolensa ja puolensa? Vai pelkääkö jopa sitä, että kissa on liian iso ja sen jätökset voi pilata oikeasti kaiken?
Tuoko se ystäväporukka turvaa? Sitä ei olekaan yksin siinä tilanteessa. Ja tietää, että kovin suurta riitaa ei viitsi ystävien nähden viritellä. Asia tulee esille, mutta siitä myös vitsaillaan. Jos näyttää siltä, että oma kissa tuntuukin pöydällä jo paljo siistimmältä kuin laukussa, niin voi vain silittää sitä ja antaa sitten olla. Jos taas näyttää siltä, että hahaa, olin kuin olinkin oikeassa, niin on turvallisempaa ottaa asia esille kahden kesken.
Välillä on kyllä kiusallistakin kuunnella näitä piikittelyitä ja kaikki ovat varmasti kokeneetkin sen hiljaisuuden, mikä syntyy kun tarpeeksi ruma kissa isketään pöytään. Ja joskus on tietenkin näitä cat ladyjä, joilla on kissa tilanteeseen kuin tilanteeseen. Pöydistä viis. Silloin kyllä tulee justiin sellainen fiilis sivusta seuratessa, että pitäisiköhän noittenkin kissojen jätöksiä vähän enemmän siivota. Rupiaaa haju tarttumaan omistajaankin. Ja tuntuu jopa siltä, että siinä on kyllä vähän liian monta kissaa yhdelle ihmiselle. Pitäisi varmasti selvittää kuka olisi sellainen henkilö kenen kanssa näitä voisi vähän jakaa.
Silti, usein on nähtävissä kuinka paljon olo kevenee, kun saa sen kissan sieltä omasta laukusta kaivettua pöydälle. Onpahan poissa painolastista. Ja jos sen joutuu laittamaan takaisin, niin onpahan ollut nähtävillä.
Pitäisi varmaan itse kullakiin ottaa kotiinsa sellanen pienempien kissojen pöytä. Mihin ne kissat voisi nostaa jo ennen kuin paisuvat niin valtaviksi, että jätöksien siivoamiseen tarvitaan hiekkalapion sijaan kauhakuormaaja.

Ikävä

Sitä ihminen haaveilee kaikenlaisesta. Olisi niin mukavaa, joskus minä vielä, sitten kun.... Loputtomasti. Me haaveiltiin Espanjasta. Tultiin tänne pari vuotta sitten viideksi kuukaudeksi, mutta olihan se meille ihan liian vähän. Siinä kun ensimmäinen kuukausi oli mennyt niin yritin painaa mielen taka-alalle laskuria, joka laski kokoajan päiviä, kuinka vähän oli enää jäljellä ennen kotiinpaluuta. Viimeinen kuukausi meni katsellessa miten päivät valuivat sormien välistä ilman, että sille pystyi itse mitään tekemään. Se oli vaikeaa. Kotisuomeen palattiin, mutta jotain jäi kesken. Oikeastaan ainut vaihtoehto oli tulla takaisin. Ja mehän tultiinkin. Mutta ei me alkuun tätä ihan näin suunniteltu. Että minä olen täällä kahden viikon jaksoja yksin lasten kanssa, kun Tuukka on Suomessa.

Eka reissu meni hyvin. Vähän jännitti, että miten kaikki lähtee sujumaan, mutta hyvin lähti. Oli oikeastaan ihan kivaa hengittää vapaasti, kun ollaan aina oltu niin tiiviisti yhdessä. Tuukka kävi intin silloin, kun ei ollut vielä lapsia, mutta myöhemmin pisin aika mitä ollaan oltu erossa, on ollut viikko. Ja varmaan sen kaksi kertaa. Sitten satunnaisia viikonloppuja silloin tällöin. Joten ymmärtänette, että meillä molemmilla oli varmasti ihan mukavaa. Ja yllättävän hyvin se arki pyörii lasten kanssa, kun on vain yksi säätämässä ja huolehtimassa asioista. Aina tulee oikeat ja hyvät valinnat niin kasvatuksessa, kuin ruoka-ajoissakin. Mitä siitäkään sitten, vaikka vähän kuumeessa olinkin tuon ekan reissun.

Toiselle reissulle lähdettiin vähän samanlaisilla fiiliksillä. Vähän jopa hävetti se, miten kivalta tuntui olla yksin. Siksipä sainkin varmaan sen ruokamyrkytyksen, että tajuaisin miten haastavaa yksin voi olla. Vaan en tajunnut. Minusta oli siltikin ihan kivaa. Vaikka välillä oli vähän ikäväkin.

Kolmas reissu oli ihan ok. Yllätyin kun en tullut kipeäksi ollenkaan.
Ehkä me soiteltiin vähän enemmän. Ehkä "ikävä" sana pyörähti siellä täällä joitain kertoja. Ehkä läheteltiin vähän enemmän viestejäkin. Välillä saattoi muistaa miksi toinen olikin niin ihana jossain asiassa. Ja jossain missä ei ollut, niin olisi sekin saattanut tuntua kuitenkin ihan kivalta, jos vaan olisi ollut täällä. Kyllä oli mukava saada Tuukka kotiin.

Kävin siinä välissä sitten vajaa viikon reissun itsekin. Slloinkin oli vähän ikävä. Mutta olihan se vaan lepposta olla ihan yksin. Huoletonta. Ei tarvinut huolethtia kuin itsestään. Aika meni tosi nopeesti kun piti ehtiä joka paikassa käydä ja pari yötä meni mökillä. Pakko myöntää, että uli kyllä muutamaan otteeseen mietittyä, että mikäs se on toisen täällä ollessa. Paitsi ainiii... mä olin lomalla, Tuukka aina töissä.

Ja sitten neljäs reissu...
Oli tympeetä jo Tuukan lähtiessä. Oli tympeetä seuraavana aamuna. Käytin sitten siinä Timiä lääkärissä ja Timin aikaa odotellessa kuului jostain hirveää valitusta. Vanha nainen valitti kipuaan. Sitten näinkin hänet. Hän makasi odotustilassa missä oli sänkypotilaat. Vanha nainen tosiaan ja aivan kippuralla. Hän ääntelehti kokoajan kun häneen niin sattui. Kipeetä teki katsoakin. Näin kun hänen miehensä haki tuolin itselleen sängyn viereen ja istui siihen. Puristi naista kädestä ja painoi pään otsaa vasten. Kuiski jotain naisen korvaan. Valitukset vähenivät ja loppuivat hetkeksi. Minulla saattoi mennä pari roskaa silmään. Miten suloista. Silloin tajusin myös, että tuossahan voitaisiin olla ihan hyvin mekin. Sitten myöhemmin. Tuukka ja minä. Tiedän, että jos minä olisin tuossa sängyssä, nyt tai vanhempana, niin Tuukka istuisi myös tuossa vierellä. Ja pitäisi minusta huolen. Siinä kohtaan minulla saattoi mennä vähän lisää roskia silmiin.
Ehkä tämä oli meille hyvä ratkaisu tähän väliin. Ainakin sitä muistaa taas arvostaa toisessa monia asioita kun niistä on erossa vähän aikaa. Osaa taas eri tavalla nauttia toisen seurasta. Ja tykätä vähän enemmän.
Mekin jo vanha pari...<3

-Rebekka

Naapuri(epä)sopu

¡Hola!

Ajattelin kertoa teille pari asiaa naapurisuhteiden luomisesta tällaisessa suurehkossa taloyhtiössä, missä lähes kaikki asukkaat ovat espanjalaisia. 

Kiirettä pukkaa. Olen menossa pelaamaan padelia ja lapsenvahti tulee vähän myöhässä. Juoksen kellariin ja hyppään moottoripyörän selkään. Hana auki, starttaus ja menoksi. Ajan rampista ylös ja  ulos parkkihallista. Pääsen varmaan sata metriä eteenpäin, kun pyörä alkaa pätkimään ja sitten sammuu. Mietin, että mitä ihmettä. Hajosiko pyörä just nyt. Tankki pitäisi olla täysi, kun Tuukka sen tankkasi täyteen ennen kuin lähti Suomeen. Kaikki muukin pitäisi olla kohdallaan. Mutta pyörä ei vain käynnisty. Sitten tarkistan kuitenkin tankin. Voin melkein kuulla huminan mikä lähtee kun tuuli puhaltaa tyhjään tankkiin. Ei bensaa. Kokeilen kuitenkin laittaa pyörän varahanalle ja sillä pääsenkin sitten käymään padelkentällä. Onneksi. Jos joutuisin jättämään pyörän tienvarteen niin se olisi vähän sama, kuin jättäisi sen avaimet paikallaan ja moottori käynnissä odottamaan, että joku veisi sen. Päälle voisi vielä kirjoittaa: ”Vie vain”.

Kotona sitten laitoin naapurille viestiä, että onko ihan tavallista, että taloyhtiön lukitusta parkkihallista käydään varastamassa bensat tankista. Ja onko pyörää edes turvallista säilyttää siellä vai käykö joku mahdollisesti naarmuttamassa stiä tai jotain muuta.

Naapuri oli todella ihmeissään ja menin hänen kanssa ihmettelemään asiaa parkkihalliin. Paikalle sattui pari muutakin naapuria ja siinä kuuntelin sujuvasti stiä pölpötystä, mistä ymmärsin sanoja sieltä täältä. Kiivasta oli. Kellarissa sattuu olemaan kamera lähellä meidän parkkiruutua, joten naapuri aikoi ilmoittaa asiasta taloyhtiön presidentille, joka sitten katsoisi nauhat. Pyörä oli tosin seisonut siinä jo lähes kaksi viikkoa ennen kuin kävin ajamassa, joten olisi aika haastavaa löytää bensavaras. Sanoin kyllä, että ei siinä nyt niin suurta menetystä ole tapahtunut, mutta en kuitenkaan halua, että varkaus toistuu. Sitä mieltä olivat naapuritkin. Kiitin kovasti. Hississä sattui naapurin mopopoika samaan hissiin. Naapuri häntä myös haastatteli siinä ja ymmärsin kyllä, että hän kyseli myöskin, että oliko eräs naapurinpoika, ketä itsekin vähän epäilin, ollut osallisena asiassa. Tämä mopopoika ei ollut tietoinen asiasta. Tai ei ainakaan kertonut.

En koskaan kysynyt presidentiltä kuka tuo varas oli ollut vai oliko se selvinnytkään, mutta tuo yksi poika, ketä epäreilusti mielessäni epäilin, ei enää vastaantullessa katsonut minua päin. Mitäs tuosta nyt sitten ajattelemaan.

Pojat skuuttaa paljon ja renkaita kuluu. Yksi päivä oli taas yksi rengas rikki ja pojat etsivät kuumeisesti missä yhdet ehjät renkaat olisi. Ei löytynyt sitten millään. Taisivat vähän naapurin poikia syytelläkin siinä ja minä toppuuttelin, että ei voi syyttää, jos ei ole mitään todistetta, että näin olisi käynyt (vaikka itsekin olin vähän aiemmin sortunut samaan). Naapurin pojat kun olivat meillä, heidän perässään piti kävellä kokoajan, eikä päästää minnekään ilman vahtia. Eivät osanneet käyttäytyä toisten kotona ja kaivoivat kaikki kaapit ja laatikot minun alusvaatelaatikosta lähtien. Jos et ehtinyt erikseen kieltämään. Mutta kun olivat muuten mukavia poikia, niin annettiin heidän käydä sisälläkin.

Noh, yksi päivä sitten ovelle taas koputettiin. Toinen naapurin pojista oli oven takana. Meidän pojat menivät sitten siihen ja toinenkin naapurinpoika potkutteli skuutilla käytävää pitkin meille päin. Kaarsi skuutin mageesti siihen meidän oven eteen. Emilion katse kääntyi naapurin skuutin takarenkaaseen. ”Es mi rueta, it’s my rengas, toi on mun rengas”! Emiloi huusi ja naapurin poika luikki karkuun skuutteineen. Välillä näkyi pää jostain nurkan takaa. Yritin hänen veljeltä kysellä milloin vanhemmat tulevat kotiin, että voidaan mennä selvittämään asia. Poika kun ei uskaltanut tulla piilostaan. Meillä olikin menoa silloin illasta, mutta seuraavana päivänä Tuukka haki renkaan Emilion kanssa. Naapurin poika oli sen nolona työntänyt ikkunasta pihalle. Muutaman päivän kiersi kauempaa, eikä uskaltanut tulla pyytämään poikia. Sanoinkin hänelle, että sisälle ei voi tulla, jos varastaa meiltä. Vaan niin se unohtui sekin juttu ja naapurin pojat ovat taas joka päivä meillä.

On meillä sitten täällä naapurissa ne vanhat rouvatkin. Ne jotka ovat kovinkin suloisia, kunnes toiselle tuulelle sattuvat.

Jamil tässä eräänä iltana otti skuutin ja lähti patiolle skuuttaamaan. Ei mennyt kuin hetki ennen kuin tuli jo takaisin sisälle ja sanoi että joku mummo ”ragee” hänelle ja väittää, että hän on rikkonut portaikon kaiteesta tolppia. Hän oli mennyt alas patiolle ja yksi naapurin poika oli napannut hänen skuutin ja alkanut hakkaamaan skuutilla rautaista kaidetta. Jamil oli työntänyt jalkaa väliin ja sanonut, että ”hullu älä riko sitä”. Silloin oli naapurin rouva sattunut paikalle ja saanut hepulin. Menin selvittämään asiaa, mutta rouva ei ollut kuuntelutuulella. Kysyin ystävällisesti voisiko rouva kuunnella minua. Hän piteli korvia ja sanoi ”ei, minä näin kun pojat tekivät sen yhdessä. Kolme tolppaa on jo rikki ja huomenna minä puhun asiasta presidentin kanssa”. Aina kun yritin puhua, hän peitti korvansa ja sanoi että ”minä näin, minä näin”. Tiedättehän sen kun lapset laittavat sormet korville ja ölisevät ja mölisevät kun eivät halua kuulla jotain. Sama meininki.

Kyllä mulla sitten keitti ja aloinkin jo katselemaan muita vuokra-asuntoja. Holtittomat lapset kyllä ymmärtää, mutta että aikuiset. Satuin vielä uskomaan tässä asiassa poikaani vaikka kyllä hänkin moneen pystyy.

Noh, ei me sitten muutettu muualle ja iloisesti hymyili tuokin sähäkkä mummo, joka piteli korviaan, kun seuraavan kerran tuli vastaan. Ja tervehti myös iloisesti. Eikä tullut presidentti meidän ovelle, eikä laskua ilmestynyt postilaatikkoon. Joten se siitä.

Mutta muuten meillä on ollut ihan mukavaa!

-Rebekka

Halloweenin keppostelijat

Mitä meille kuuluu?

Moikka pitkästä aikaa!

Täälä on kesä jo hyvinkin kääntynyt syksyksi. Aurinko paistaa silti. Pari päivää tuossa sateli, oli ukkostakin. Mutta nyt taas paistaa. Vähän nuo sateet tuntuivat viilentävän ilmaa, mutta täksi päiväksi on luvattu ihan lämmintä päivää. Hyvä niin, siskon perhe on täällä viimeistä päivää. Tai huomenna lähtevät, mutta me ei sitten huomenna enää ehditä nähdä. Haikeeta...

Aikalailla taitaakin olla kuukausi aikaa edellisestä kirjoituksesta. En ole ehtinyt keskittyä kirjoittamiseen. Tai yritin löytää aikaa syysloman, tai täällä ferialoman, reissuista kirjoittamiseen, mutta ei onnistunut. Tuolla se pötköttää luonnoksissa.
Oli todella aktiivinen tuo ferialomaviikko. Käytiin pari reissua Tarifassa, El Chorron järvillä pyörähdettiin samalla kun käytiin Rondassa. Ystävien kanssa ehdittiin käydä ulkona ja mitä kaikkea. Parasta oli kuitenkin kun sikon perhe tuli vähän ennen ferialomaa tänne ja veli oli vaimonsa kanssa täällä viikon lomalla. Heitä olisin kyllä mielellään nähnyt enemmänkin, meni ihan liian nopeasti tuo viikko ja juuri oli kaikki lomahässäkät päällä. Toivottavasti tulevat uudestaankin!

Muutoin on myös ollut aika haipakkaa kokoajan. Urheilut on jäänyt todella vähälle, lähinnä padelia käynyt pelaamassa, kun on ahdistanut aika paljon. Sain sitten lääkäriltä kunnon astmalääkkeet, antibiootin ja allergialääkkeet. Ja mikä parasta, saatiin meidän sohva myytyä. Tai eihän se meidän ole, kun vuokralla ollaan. On kyllä ihan huvittava juttu koko sohva. Se siis aiheutti minulle todella voimakkaita allergian oireita. Omistaja antoi vaihtoehdoiksi pesettää sohva tai myydä/hävittää ja ostaa uusi tilalle tietyllä budjetilla. Ajateltiin ettei sitä viitsi myydä, kun oli vähän ratkeillutkin. Välittäjä kuitenkin soitti ja sanoi, että hänellä olisi sohvalle ostaja. Ompelin sitten karhunlangalla sohvan kasaan niiltä osin kun pystyin. Tottakai olin eka ommellut normi ompelulangalla ne, kun ei muuta silloin ollut, ja ne ratkesi heti, kun ensimmäinen istui sohvalle. Mulla kun on tapana tehdä kaikki vähintään kahteen kertaan. Perjantaina tänne tuli Espanjalainen pariskunta katsomaan sohvaa. Keskustelivat siinä kiivaasti, kysyivät paljon maksaa, löivät rahat kouraan ja kantoivat sohvan pihalle. Ja nyt meillä ei ole sohvaa. Tuntuu ehkä pikkasen oudolta, kun on myynyt toisen omaisuutta. Äkkiä pitäisi saada uusi tilalle ;D
Mutta kyllä täytyy sanoa, että meidän välittäjän (http://www.bluehorse.es) kanssa kaikki on toiminut todella loistavasti, paremmin kuin mitä osaisi edes odottaa.

Naapureiden kanssa elämisestä olisi muutama (risu) sana, mutta jätän seuraavaan kertaan niin ei veny liian pitkäksi tämä teksti.

Nyt alan selvittämään missä siskon perhe viilettää, että ehditään nauttia heidän seurasta vielä tämä päivä. Palailen pian! Alla arkinen kuva meidän parvekkeelta iltasella. Joku puhelimella napattu

-Rebekka

La Concha, päivä vaeltamassa

¡Buenas!

Kyllä on ollut rankka viikko. Saatiin miehen kanssa ruokamyrkytys (todennäköisesti pilaantunut fetajuusto) ja sopivasti se tuli siinä kohtaan, kun mies lähti taas Suomeen. Olin täällä ihan järkyttävässä kunnossa. Onneksi ystäviltä tuli apuja ja nyt olen jo elävien kirjoissa.

Haluan jakaa teidän kanssa mielettömän ihanan vaellusretken La Concha vuorelle.
Uskomatonta, että niin lyhyen automatkan päässä kaupungista voi olla niin mielettömän upea paikka. La Conchan vaellusreitin alkupäähän on meiltä n. 50km automatka.
La Concha kuuluu Sierra Blancan vuoristoon ja on sen eteläisin vuori. La Concha tarkoittaa simpukan kuorta ja kyllä sen sanotaan tarkoittavan jotain julkaisukelvotontakin. Siinä sitten voi kukanenkin arvailla, että mitä.

Meillä oli mukava kaveriporukka, kenen kanssa lähdimme aamusta ajelemaan vuorille päin. Repuissa eväitä ja vettä. Vettä varattiin 3l/per naama, että riittää varmasti, jos sattuu aurinko porottamaan. Ja eväitä sillä viisin, että niitä voi syödä vähän joka käänteessä.
Kameraa en saanut mukaan, kun akku oli taas tyhjentynyt. Onneksi miehellä oli kohtuullinen kamera puhelimessa ja sain luvan käyttää myös kavereiden kuvia. Tässäpä ensimmäinen, mikä on jonkun kirjan sivulta napattu. La Concha on Marbellan alueen korkein vuori ja kirjan mukaan korkein kohta näyttäisi olevan 1216m.

Kun saimme auton parkkiin, oli vielä aika viileää, joten lähdin pitkissä housuissa ja hupparissa. Shortsit olin vetänyt pitkien housujen alle. Itseasiassa sitten yllättävästi koko reissun ajan olikin sen verran viileää, että otin hupparin vain hetkeksi poissa. Pilvet roikkuivat hyvin vuorien yllä. Mukava siinä mielessä, että ei läkähdytty, mutta olisihan se muutoin ollut mukavaa, jos olisi ollut kirkas taivas. Varmasti olisi huipulta nähnyt Afrikkaan selkeämmällä säällä.

Yksi meidän porukasta oli ennenkin kävellyt reitin, joten hän sai kulkea etunenässä. Lämmittelyksi kävästiin pari pistoa ohi reitinkin ;D Edellisestä reissusta hänellä olikin se pari vuotta. Alkumatka kulki oliivipuiden lomassa ja siteen metsikön poikki ennen kuin päästiin nousemaan ylöspäin. Sitten nousua. Välissä juotiin kahvia ja maisteltiin eväitä. Ja taas jatkettiin. Ylöspäin mentiin kolme tuntia. Alas taas puolta nopeammin. Mutta voi järki niitä maisemia. Kyllä vuoret on itelle se juttu! Vedestä en niin välitä, vaikka merelläkin on ihan kiva olla. Mutta vuoret! Voisin olla siellä joka päivä. Pienen pätkän kokeilin kiivetäkin. Ihan parasta. Mutta ehkä teen niin, että laitan vain kuvia. Muutoin paasaan tähän niin pitkästi, että kukaan ei jaksa kuviin asti. Eikä sitten tajua itse mennä ja kokea tätä paikkaa. Ja huom! Reitti on joistain kohdista ehkä hieman haastava, mutta ei liikaa. Voisin itse mennä tuonne myös lasten kanssa. En ehkä nuorimman, mutta muiden.
Mutta tästä se lähtee. (Alkupäästä ei tainnut oikeen kuvia ollakaan)

Sori, pakko ;P

Kovasti yritän osoitella tuonne nyrkille, sinne olisi suunta. Siis tuonne vasempaan, missä näkyy vuori tuolla kauempana

Tälle reissulle ei mitään kummempia kommelluksia tai vahinkoja päässyt sattumaan. Jaloissa tuntui ihan mukavasti, kun oltiin takaisin autolla. Ihan huippukiva reissu!
Seuraavaa reissua odotellessa :)
-Rebekka

Elämää Espanjalaisessa kerrostalossa

¡Hola!

Kokeillaanpas kokonaan alusta, kun olen tätä juttua kirjoittanut jo pari viikkoa, enkä ole saanut valmiiksi. Jatkaminen ei olekaan aina niin helppoa seuraavalla kerralla.

Me siis asutaan täysin Espanjalaisessa kerrostalossa. Tässä yhtiössä taitaa olla pari lomavuokraukseen tarkoitettua asuntoa, mutta tällä hetkellä ei asu yhtään muuta suomalaista perhettä meidän lisäksi. Yksi perhe juuri muutti pois. Onneksi ei kuitenkaan kauas <3. Sitten asuu yksi vanhempi pariskunta.
Kun tultiin tähän asuntoon niin mentiin tietenkin ensimmäisenä altaalle pallojen ym tavaroiden kanssa. Mutta ei se käynytkään niin. Tässä yhtiössä on uimalelut kiellettyjä. Ymmärsin kyllä syynkin aika pian, kun altaalla oli aika monta käyttäjää. Sinne jos olis laittanut pari patjaa ja pallopelit niin kyllä olis ollut melkonen show. Juttelin naapurin kanssa asiasta, nin hän sanoi, että pienet ottaa välillä pallon, kunhan yhtiön presidentti ei huomaa.
Allaselämä olikin todella vilkasta alkuun ja heti eka päivinä naapurin pojat ottivat mittaa meidän pojista. Tönittiin altaaseen ja painettiin vedessä päätä veden alle. Meidän lapsille oli todella vierasta, kun espanjalaiset tuli ihan iholle. He olivat keskenäänkin kokoajan toisissa kiinni. Altaassa toisten reppuselässä ja kyljessä kiinni. Isommatkin lapset, ihan teinitkin olivat omien vanhempien kaulassa kiinni altaalla.
Sitten minusta oli mukava huomata, että vanhemmat puuttuivat myös muiden lasten tekemisiin ja lapset kuuntelivat, jos heitä vaikka kiellettiin tekemästä jotain. Kerrankin yksi poika härppi taas meidän poikia ja Tuukka sitten puuttui siihen. Vähän siinä taisi mennä hässäkäksi, niin yksi poika (taisi olla isoveli) sitten huusi sieltä kauempaa ja kyllä poika lähti sitten kipinkapin kotiaan.
Kerran sattui myös hauska tapaus, kun isommat lapset riehuivat ja painivat pienten altaassa ja siinä oli yksi pienempi poika, kuka yritti uida siellä mukana. Niitten lasten vanhemmat, ketkä altaassa riehuivat, eivät sanoneet mitään. Heidän äiti jutteli jonkun toisen naisen kanssa. Muutaman kerran tuon pienen pojan äiti näytti riehuville lapsille, että hiljentäisi vähän vauhtia. Homma kuitenkin vaan jatkui. Sittenkös tämä pienen pojan äiti nousi ja tuli altaan vierelle ja huusi niin, että asia tuli varmasti selväksi. Lapset rauhoittuivat. Riehuvien lasten äiti ei edes kääntänyt katsettaan altaaseen päin vaan jatkoi kokoajan rupattelua toisen naisen kanssa ilmekään värähtämättä. Vaikka oli siinä ihan vieressä.
Vähän erilaista kuin kotomaassa ;D ;D
Muutenkin tuo äänenkäyttö. Meidän lapsethan on hiljaisia hissukoita täällä. Ja minä silloin mietin, että miten me pärjätään noiden kanssa kerrostalossa.

Jokatapauksessa tunteet eivät enää kuumu lasten välillä vaan ensimmäisten päivien kuka-on-kuka leikkien jälkeen lapset ovat kavereita ja pari naapurin poikaa käy meillä joka päivä. Vähän pitää opettaa heille meidän tapoja, kun kaivavat kaapit ja saattavat esim työntää käden muropakettiin ja kahmasta kourallisen suuhun. Ja lapset täällä sanovat Tuukkaa iskäksi ja mua äitiksi <3. Tuukka on heidän hovimekaanikko :D

Nyt ilmat on viilentynyt sen verran, että allasvesi on niin kylmää, että espanjalaiset ei enää ui, meidän lapset kylläkin. Alkavat sitten lapset pelaamaan palloa ja keksimään muuta puuhaa. Onneksi on hyvä tuo sisäpiha. Valitettavasti en pysty siitä kuvaa laittamaan, kun kuvissa näkyy muiden lapsia.

-Rebekka

Vastatuulta

Hello!

No jos nytten vähän kevyempää noiden edellisten kirjoitusten jälkeen. Aika moni on jo saanut maistaa osansa tästä minun yksinhuoltaja-arjesta täällä Espanjassa. Tuukka lähti tuossa 2.9 Suomeen työreissulle ja jäin tänne viiden lapsen kanssa. Pakko myöntää, että jopa vähän odotin tätä yh -arkea. Ajattelin, että on ihan mukavaa tähän väliin tällanen pieni hajurako ottaa miehen kanssa ja kyllähän minä pärjään paremmin kuin hyvin yksinkin. Näin itseni seesteisenä lasten kanssa tekemässä reilu kaksiviikkoisen ajan milloin mitäkin mukavaa, ihan oman määräysvallan kanssa.

Nooh, lauantai aamuna Tuukka olikin sitten lentokoneessa, kun me muun väen kanssa heräiltiin. Tytön kanssa käytiin ostamassa sähköpiano kirpparilta ja pojat oli kaverin mukana urheilupuistossa. Sitten mentiin illasta rannalle ja pelailtiin beach volleytä porukalla. Kieltämättä kyllä silloin jo olo tuntui vähän oudolta. Jotenkin ei pelikään luistanut kun jalat tuntui väsyneiltä. Eipä siinä, vieläkin oli kuitenkin ihan hauskaa. Sunnuntaikin meni ihan ok.
Maanantaina oli kuuma päivä ja oltiin Milonin kanssa rannalla. Ajattelin siinä päivän mittaan monta kertaa, että mikä on kun ei muka nyt meinaa lämpöä kestää, kun normaalisti se ei minua yhtään haittaa, päinvastoin. Kotona sitten kun en meinannut saada ruokaa laitettua, niin tajusin mitata kuumeen. Ja olihan sitä. Ei paljoa, mutta ihan riittävästi, että oli veto täysin pois. Yritin levätä, mutta hankalaahan se on, kun pitää kaikki hommat hoitaa.
Seuraavana yönä heräsin hirveeseen pamaukseen. Meni hetki ennen kuin tajusin, että ulkona oli melkoinen myräkkä. Myrsky oli avannut vessan ikkunan (!) ja ilmavirta paiskannut meidän huoneen oven kiinni. Kesti tovi ennen kuin sain taas nukuttua.
Aamulla oli sitten parvekkeella mukava näky, kun pyykkiteline oli hajonnut ja kaatunut parvekkeelle. Ja tuoli, missä oli puhtaita viikattuja vaatteita. Niitä siinä ihmettelin, kun tyttö huusi huoneestaan, että "äiti onko tuo torakka". No olihan se. Eikä myrkkyä missään. Kokeilin hiuskiinnettä. Ei toiminu. Sitten kuumeisena lapset kouluun. Tulomatkalla myrkkyä kaupasta ja metsästämään torakkaa. Sainkin sen tainnutettua myrkyllä ja kiikutettua ulos. Niitä ei saa tappaa, kun sanotaan, että jos tapat torakan, muut torakat tulevat hautajaisiin. Kyllä mä yhden torakan kerrallaan kestän, mutta en sentäs koko sukua.
Pyykkiteline oli saatava kuntoon, pyykit odotti. Fiksasin sitä, mutta eihän se sitten kestänyt. Rautakaupasta piti osia hakea, että sain sen kuntoon. Mutta kuitenkin sain!
Seuraavaksi hajosi kahvipannu. Mutta mullapa kävi tuuri ja löysin kirpparilta uuden pannun. Se olikin sitten valmiiksi hajalla kun halkesi heti. Täytyi sitten keittää kahvit"mökkimasterilla".
Sitten hajosi ulko-oven lukko/kahva. Ulos ei päässyt ilman avaimia. Äkkiäkös Tuukka olis sen korjannut, mutta eipä nyt sattunut olemaan paikalla. Siinä sitten pelko takamuksessa kokoajan, että milloin joku jättää avaimet sisäpuolelle oveen, ettei ulkoa pääse enää avaimilla sisään.
Noh, ei sitä sitten viitsinyt tätä vielä näihin pikkujuttuihin jättää. Niimpä lapsille ilmaantui täitä. Se se oli lystiä. Pakko pestä kaikki petivaatteet ym ym. Ja tietysti se täiden ja munien metsästys. Parasta mitä voi ihminen kipeänä ja väsyneenä tehdä. Toisaalta, sain istua pitkän tovin, kun kävin hiuksia läpi. Ja missä on Tuukka?!
Mutta niin se onni kääntyy minullakin. Löysin kirpparilta uuden kahvinkeittimen (mikä kylläkin keittää vähän kylmää kahvia...), huoltomies kävi korjaamassa lukon, torakoista on näkynyt vain yksi irtojalka kylppärin lattialla (en halua tietää tarkemmin), täit on toistaiseksi saatu häädettyä ja pidettyä poissa, olo on vähän parempi ja uskalsin jopa käydä läpsyttelemässä padelia tänään.
Vielä tässä tosin ehtisi oksennustauti tulla ennen kuin Tuukka tulee kotia. ;D ;D

Ei muuta kuin leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!
 -Rebekka

Ps. Mitä tästä opimme? Ei pidä pitää itseä niin pätevänä, saattaa kopsahtaa omille nilkoille moiset luulot ;D ;D

Täistä en ehtinyt ottaa kuvaa ennen ku väänsin siltä niskat nurin, mutta vois olla vaikka
tämä vähän pienempänä

mökkimasteri